Keskiyön aurinko viipyy metsässä pitkään. Valo paistaa lehtien läpi, ja mättäillä alkaa kypsyä hiljaa ensimmäinen sato. Mustikat kasvavat valon ja varjon rajapinnassa, tummuen päivä päivältä. Metsä hengittää kevyesti – vielä on aikaa, on vasta alku. Ilmassa on odottavan jännityksen taikaa. 

Heinäkuussa metsä vahvistuu. Se tuo metsään vehreyttä ja runsautta. Korven laidalla, rahkasammalen kätköissä, kypsyy lakka – niin Itä-Suomen soilla kuin pohjoisen Kuusamon korpisuolla. Lakka kuin kulta kesän keskellä. Mustikka on nyt täyteläinen, valmiina hiljalleen poimittavaksi.

Sammaleen alta pilkistää ensimmäiset kantarellit – niin pienet, niin vahvat alut kasvun kiirettä täynnä. Myös pyöreä herkkutatin lakin pää, nyt kuusikon havumaasta pilkistää. Ja riemuiten toitottaa, on kehkeytymässä tuleva nousu. Haaparousku tekee ensiesiintymisiään, vaatimattomana mutta arvokkaana keittiön luottosienenä

Elokuussa metsä tuntuu elävän syvemmin. Se hehkuu värien loistoa. Ilmassa on vielä kesän lämpöä, mutta puissa kuiskaa jo syksyn ensimmäinen havina. Maassa tuoksuu sieni, jännitys ja odotus sienisadosta valtaa kerääjien mielet.. Puolukat punertavat kuivilla mäntykankailla, kirpeinä ja puhtaina. Herkkutatti nousee vahvana esiin, painavana ja ylväänä – kuin metsän oma kruunu. Kantarelli on nyt runsaimmillaan, levittäytyen kuusikoihin ja koivun juurille, kerättävinä koreittain.

Syyskuu tuo metsään kypsyyttä ja hiljaisuutta. Mäntykankailla tuoksuu, ja ilma on täynnä löytämisen iloa.  Pyöreät tummanruskeat männynherkkutatit ilmestyvät tasaiseen tahtiin polkujen varrelle ja sammaleeseen piiloon. Suppilovahverot nousevat varjoisista painanteista, ja karpalot odottavat kosteiden paikkojen kasteen alla, punaisina ja kirpeinä.

Sienet jaksavat nousta, niin pitkään kuin sää sen sallii. Tuuli yltyy, luo lentoa lehdille. Vauhtia linnuille. Lokakuun viileys kolkuttelee jo metsän laidoilla. Vielä on marjaa puolukkaa, karpaloa ja suppilovahveroa loppuun asti. Jokunen tattikin vielä nousee, lämmitellen sammaleen kätkössä, taistellen kylmyyttä ja ensipakkasia vastaan.

Lopulta metsä vetäytyy. Valo vähenee, lehdet putoavat, maa jäätyy. Mutta metsä ei katoa – se lepää. Sen sato on poimittu, kulkenut käsissä, pakattu koreihin ja kuljetettu pöytään. Se jatkaa matkaansa vielä – lautasilla, keittiöissä, muistoissa. Kertoen metsän ja sen antimien tarinaa. Ja kerääjän sydän taas halajaa - keruuhetkiin seuraaviin satoihin.

Kaikki tämä hyvä tulee metsästä. Aitoa luonnon alkuperää. Maut, muistot, hetket.